Rakkaus saa ihmeitä aikaan.

Kyyneleitä varmaan saman verran, kuin Egyptin läpi virtaavassa Niilissä. Halatessa valkoistakin valkoisimmiksi muuttuneet rystyset. Silmät niin turvonneet, ettei eteensä näe.

Vähän liioiteltua, mutta suurimmaksi osaksi totta. Reilu viikko takaperin, itkin itseni lähes joka ilta uneen, kunnes en enää jaksanut itkeä. Tuijotin vain eteeni, enkä kyennyt saamaan yhtään positiivista ajatusta päähäni. Hiekka tuntui vain valuvan sormien välistä, enkä saanut pysäytettyä sitä. Lopulta en jaksanut enää taistella vastaan, luovutin.

Viime viikon keskiviikkona mulla oli aika sekavat fiilikset. Päivällä olin vielä varma, että joudun luopumaan Flinkistä, lopullisesti. Puolessatunnissa kaikki oli muuttunut, enkä tiennyt mitä sanoa. 

Viime viikon keskiviikkona, äiti otti Flinkin lähdön ja lopetuksen puheeksi. Itse olin harvasanainen ja kärttyinen, en halunnut keskutella asiasta. Halusin vain saada valmistettua iltapalan ja painua omaan huoneeseen. Äiti kyseli kaikkea ja jouduin selittämään kaiken yksityiskohtasesti. Lopulta sain iltapalan valmiiks ja olin lähdössä, samaan aikaan äiti lähti keittiöstä nukkumaan muutamien sanojen saattelemana: " voi kun meillä olis mahdollisuus pitää sitä talvellakin. " Siinä vaiheessa noi sanat satuttivat enemmän, kun mitkään muut sanat koko illan aikana.

Omaan huoneeeseen päästyä, siirsin iltapalan sivuun ja istuin lattialle. Tuijotin viis minuttia puhelinta ja toiset viis minuuttia siihen kirjottamaani Whatsapp-viestiä, ennenkö painoin lähetä-nappia. Äiti vastas melkein heti. Hetken juteltua äitiltä tuli viesti: " Selvitä asioita ja käske Saijan oottaa vielä ". Hymyilin kyynelten läpi, mutta samalla takaraivossa kummitteli vielä ajatus siitä, että tää suunnitelma ei tuu onnistumaan. Samana iltana laitoin vielä Saijalle viestiä kerroin asiasta ja varmistin sen olevan ok myös siltä suunnalta.

Seuraavana päivänä koulussa sain iskältä viestin, jossa mainitsi Flinkin jäämisestä, rupesin vaistomaisesti hymyilemään. Pikku hiljaa sitä rupee ymmärtämään mihin sitä onkaan lähtenyt  että Flink tosiaankin on meillä vielä vuoden. Asia ei olis saanut mun leukaa loksahtamaan, ellen olis tiennyt kuinka äiti on ollut sitä vastaan, että mulla olis kouluaikana ja talvella hevonen. Nyt voin sanoo vasta kokevani lähes tulkoon sen mitä on omistaa hevonen. Tiedän myös miks rakastan ja mikä saa mut jaksamaan mun vanhempia ♥

Tulevana vuotena mulla ei riitä aika käymään säännöllisesti ratsastuskoulun tunneilla, joten ratsastuskouluvuodet, näyttävät mun osalta olevan ohi. Vuoden päästä, Flinkin lähdön jälkeen, mulla on edessä abi-vuosi ja haluan keskittyä siihen; tarvitsisin 10tuntia lisää vuorokauteen, että kerkiäisin tehdä kaikki mitä haluaisin. Tulen todennäköisesti käymään vielä tallilla pitkästä matkasta huolimatta, mutta tuntihevosten selkään en ainakaan näillänäkymin ole hetkeen nousemassa. 

Jos joku tallilainen tämän sattuu tämän lukemaan, niin oon kiitollinen ja ilonen, että oon saanut tutustua tallin kautta uusiin ihmisiin, oppinut paljon uutta ja saanut viettää kolme kokemuksia täynnä olevaa vuotta aivan mielettömässä seurassa!  Kiitos ! ♥