Kaksi viikkoa takana päin.

 

Hevoset lähtivät 29.9.

Talutin Sukkiksen traileriin, kerroin kuinka paljon rakastan sitä, nousin ja jäin katsomaan kun traileri lähti rämisten pihastamme. Vähän sen jälkeen menin talliin, harjasin hiljaa Kamun, juttelin sille, kerroin välittäväni ja ratsastin sen kotiin.

 

Seuraavana päivänä koulussa yllätin itseni useammin kuin kerran miettimästä iltapäivän aikataulua hevosten mukaan. Sama toistui seuraavana päivänä.

Olo tuntui tyhjältä, mutta samalla jotenkin huojentuneelta. Minun ei tarvinnut stressata siitä kuinka saisin revittyä aikaa hevosten hoidon lisäksi läksyihin yms.Minun ei tarvinnut stressata siitä että miten kerkiä liikuttamaan hevosia säännöllisesti tai huomioimaan niitä niin paljon kuin haluaisin.

 

Olen jollain tapaa iloinen, etten saanut mahdollisuutta pitää hevosia pidempään. Pystyn nyt keskittymään koulun käyntiin ja aikaa jää myös kavereille, perheenjäsenille ja koiralle. Tietysti ikävä on suuri, mutta tiedän että tämä oli oikein. Tiedän tämän olevan oikein, vaikka se tuntui hevosten lähtöpäivänä väärältä, eikä se vieläkään tunnu aina oikealta, vaikka se on.

  

Mutta erityisesti olen iloinen siitä, että sain mahdollisuuden ylläpitoon. Sain kaksi omalla tavallaan upeaa hevosta ylläpitoon ja tapahtumarikkaan kesän ♥   Haluan kiittää myös molempien hevosten omistajia, että sain lainata heidän hevosiaan ja sain pitää niitä kuin omia. KIITOS !

 

Tämä ei ole maailmanloppu, tämä on elämää.

Elämää, jossa täytyy tehdä päätöksiä.
Päätöksiä, jotka eivät aina ole mieluisia.